Eilisessä blogimiitissä jäin pitkäksi aikaa keskustelemaan Roklinnun aina yhtä kunnioitettavan hlehdon kanssa … mistäs muusta kuin musiikista. Sitä keskustelua olisi voinut jatkaa tunteja, mutta piti sosialisoida. Sitten Iltalehden uutinen tutkimuksesta, jonka mukaan musiikkimaku paljastaa ihmisen luonteen. Aloin näkemään punaista.
En ole kyseiseen tutkimukseen tutustunut, joten en voi sanoa mitä johtopäätöksiä siinä ihan oikeasti tehdään. Mutta uutisointi on taas sitä yhtä ja samaa, jota on kuultu 80-luvulta saakka. Ja aina päädytään siihen samaan lopputulokseen - ihmisten kuuntelemasta musiikista ei voida vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä ihmisen luonteesta.
Miksi sitten tämä teema pulpahtaa aina uudestaan ja uudestaan pinnalle? Joku tietenkin voisi sanoa, että ei savua ilman tulta. Ei todellakaan. Tietynlainen musiikki kuuluu aina johonkin tiettyyn elämäntyyliin, jota musiikkia esittävät artistit tapaavat liioittelemaan tekemisissään ja sanomisissaan. Ja tietenkin on aina näitä nuoria (ja ei aina niin nuoriakaan), jotka haluavat toteuttaa samaa elämäntyyliä omassa elämässään. Mutta kyseisellä musiikilla itsessään ei ole mitään tekemistä minkään elämäntyylin kanssa. Ihmisillä on tapana antaa asioille enemmän merkityksiä kuin niillä oikeasti onkaan.

Nuorena tulimme kavereiden kanssa usein huvittaneeksi itseämme sen aikaisten hihhuleiden kasetilla Rock’n roll on Saatanasta. Siinä näkyy kristillinen paranoia puhtaimmillaan. Tietynlainen rytmi nostaa ihmisessä esiin alkukantaisia viettejä, jotka vievät turmioon. Minkäänlaista tieteellistä näyttöä kyseisestä ilmiöstä ei ollut ja ei ole edelleenkään. Taustalta löytyy hyvin rasistinen asenne afrikkalaista kansanmusiikkia kohtaan. Länsimainen perinteinen hengellinen ja klassinen musiikki ovat oikeita ja ravitsevat kristillistä sielua. Muu musiikki on sitten vanhan Vihtahousun salajuonta sielujen anastamiseksi.
Samoin teoriat väärinpäin soitettujen sanojen vaikutuksesta mieleen ovat osoittautuneet kerta toisensa jälkeen täydeksi humpuukiksi. Jos tällä tempulla olisi ihan oikeasti jotain vaikutusta kuuntelijoiden psyykkeeseen, niin levyillä olisi enemmän viestejä tyyliin “Osta meidän levyjä ja muuta roinaa enemmän” kuin jotain klassista:
Oh here’s to my sweet Satan.
The one whose little path would make me sad, whose power is Satan.
He will give those with him 666.
There was a little toolshed where he made us suffer, sad Satan.
[Led Zeppelin “Stairway to Heaven”]
Pelkistettynä musiikki on ääniaaltoja ja sellaisena sillä ei ole mitään sen syvempää merkitystä. Ne, jotka tässä kohdassa haluavat nostaa laulujen sanat esille, on sanottava niiden kuuluvan lyriikan alueeseen. Ne eivät kuulu musiikkiin sinänsä. Sama melodia voidaan laulaa useilla eri sanoituksilla. Itse melodialla ei ole mitään “sanomaa”. Lausutulla ja luetulla sanalla ei myöskään ole mitään maagista voimaa. Loitsut eivät kuulu enää 2000-luvulle. Tai ei ainakaan pitäisi enää kuulua.
Ihminen on omituinen olento. Hän näyttää haluavan löytää ratkaisun edessä oleviin ongelmiin. Jos muu ei auta, niin tulee ratkaisusta tehdä mahdollisimman yksinkertainen, jotta ongelma ei enää näyttäisi ongelmalta. Hän tyyty tähän vaikka mitään ei oikeasti ole ratkaistu. Musiikin vetovoima on todella kummallinen ilmiö. Kuunnella nyt toistuvasti samanlaisesti jaksotettua ääntä tuntuu suorastaan typerältä, mutta silti me teemme sitä jatkuvasti (tai siis me jotka musiikkia kuuntelemme jatkuvasti).
Ehkäpä parasta olisi olla pohtimatta asiaa liikaa. Siinä vain ajautuu umpikujaan. Ihmiset kuuntelevat musiikkia ja toiset ihmiset nauttivat toisenlaisesta musiikista kuin toiset. Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Itse kuunneltava musiikki ei kerro toisesta ihmisestä yhtään mitään muuta kuin, että hän kuuntelee juuri sitä musiikkia. Ja antaa hänen kuunnella haluamaansa musiikkia ilman mitään leimoja, henkiä, haamuja tai jumalia.
No, johan tuli avaudutta. (Toim.huom.)